”Se oli yksinäisten naisten kesä, pikku naisten kesä, naiskesä, naisiaaina minun pihallani, siihen kuuluvina, kuin kotonaan. Yläkerrassapitivät pesää topakat tytöt, itseensä raikkaasti ja epäilyksittä uskovatnuoret naimattomat naiset. Minä haamuilin alakerrassa… olin osa sitähunninkoa, joka huushollissani vallitsi. Sirkku ja Tuulikki seilasivatsiihen kauempaa, veneet, reikä pohjassa…. Ja sitten oli huonostikasvavan orapihlaja-aidan takana vielä yksi, jota emme huolineetjoukkoomme.” Äiti muistelemassa nuoruuttaan, kun oma tytär on juuri tehnytraskaustestin. Leskirouva käymässä pikkusotaa kotiavustajaansa vastaan.Murjottu vaimo suunnittelemassa radikaalia elämänmuutosta. Nainenystävättärensä hautajaisissa muistelemassa aikaa, jolloin he molemmatolivat nuoria äitejä kesän vihreillä niityillä. Naisia naisten kanssa,naisia lasten kanssa, naisia miesten kanssa ja naisia niiden kanssa,jotka ovat jo kuolleet. Kaikkea tätä Tuula-Liina Varis kuvaa ronskinlämpimällä otteella, tyylitajulla ja elämänkokemuksella.